Tarinallani ei oikestaan ole varsinaista alkua. Yhtäkkiä vain tajusin mitä minulle oli tehty.
Kaikki kahdeksan viimeisintä vuottani olin kulkenut sumussa, tajuamatta tekemisiäni, tajuamatta mitä minulle tehtiin.
Ensin olin surullinen. Itkin kunnes kyyneleet, ne vähäisetkin, jotka vuodatin eivät enää tuntuneet miltään.
Ne raskaat kahdeksan vuotta lapsuudestani, elämäni onnellisimmasta ajasta vietiin minulta väkisin. Ne riistettiin minulta.
Suru muuttui pelottavaksi mustaksi möhkäleeksi, joka ruttasi sisuskaluni kasaan ja painoi rintaani vasten. Se muuttui vihaksi.
Vihaksi ketä kohtaan? Siitä en ole vielä tänäkään päivänä varma. Vihaksi häntä kohtaan, jota pidin luotettavana ja rakastettavana, häntä joka tuki ja ymmärsi?
En voi vieläkään käsittää, että siihen leveään hymyyn, niihin turvallisislta tuntuviin käsiin kärkeytyi ihminen, joka teki sellaisia tekoja lapselle.
Kaikki oli kulissia, kaikki valetta. Kahdeksan vuotta sitten.
Vihainen olin myös itselleni. Miksi kestin sen? Miksi en puhunut? Mitä pelkäsin? En tiedä. En tosiaankaan tiedä.
Mutta hän, joka teki lapsuudestani helvetin ei tunne häpeää, ei, hän ei kärsi unettomia öitä tekojensa vuoksi, ei näe pahuutensa jälkiä, ei kuule lapsen huutoa korvissaan.
Hän on sairas. Hän tuntee vain intohimonsa, kuinka se saa vallan, kuinka se johtaa hirveisiin tekoihin.
Kuinka lapsen usko ja viattomuus katoaa pian pienen ihmisen elämästä, kuinka tilalle astuu ruma ja likainen todellisuus.
Ei, ei sitä voi ymmärtää.
Ei ennen kuin on kokenut sen itse.
Näin aloitin kertomukseni melkein neljä vuotta sitten, kun minulla viimein riitti sisua ja uskallausta, kun viimein kehtasin kirjoittaa tuntemukseni häpeämättä itseäni.
Muistanette varmaan minut. Kirjoitin 15-vuotiaana Hevostalli.netin Tarinatuokio palstalle "Lapsen usko" nimistä tositarinaa siitä, kuinka oma ukkini käytti minua kahdeksan vuoden ajan seksuaalisesti hyväksi. Nyt olen 18-vuotias ja lupasin kolme vuotta sitten, että teen joskus vielä blogin, jonka avulla voin purkaa ajatuksia, jotka vieläkin ovat useasti päivässä päällimmäisenä mielessäni. Minulla ei ollut aiemmin uskallusta siihen. Pelkäsin kaiken aikaa että minut tunnistettaisiin tai että kirjoitukseni olisi liian rajua. Eniten kai pelkäsin häpeää, omaa riittämättömyyttäni ja osaamattomuuttani.
Enää en pelkää. Olen vahva, vahvempi kuin aiemmin ja minä uskallan nyt.
Kirjoitan tämän kaiken purkaakseni omat tuntemukseni, omat ajatukseni, oman pahan oloni ja omat kokemukseni. Kerron kaiken, koska teen tämän paitsi itseni vuoksi, myös teidän, kenties pienten lasten äitien vuoksi, jotka joskus toivottavasti eksyvät lukemaan blogiani. Teillä ja muilla ihmisillä on oikeus tietää mitä tänäkin päivänä, kenties tälläkin hetkellä pienille lapsille tehdään. Väärät ihmiset koskevat lapsia, TEIDÄN lapsianne, joiden pitäisi juosta ja leikkiä, ei kantaa huolta huomisesta. Maailmassa on niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa ja rumaa. Minä en aijo enää häpeillä. Olen kyllästynyt pidättämään itkua ja miettimään omaa riittämättömyyttäni. Minusta ihmisillä on oikeus tietää ne asiat, joista ei ääneen puhuta, joita hävetään ja joiden takia lapsilta viedään heidän lapsuutensa.
Kai voisin sanoa, että tämä on minun kostoni omalle ukille, joka sai minut tuntemaan häpeää ja riittämättömyyttä, kuinka hän korosti mitättömyyttäni ja häpäisi minua lukemattomia kertoja. Minä haluan että tämä asia tuodaan julki, että jokainen saa tietää millainen ihminen hän oli, millaisia rumia, iljettäviä tekoja hän teki pienelle tytölle. Millaista inhoa hän sai minut tuntemaan. Vaikka hän on saanut rangaistuksen, vaikka hän on joutunut maksamaan minulle tuhansia euroja kivusta, särystä, vapauden riistosta, törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäyttämisestä, törkeästä raiskauksesta ja lukuisista muista asioista, minä en voi ostaa rahalla takaisin niitä vuosia, jotka hän minulta vei. En voi saada muistojani pois enkä sitä suunnatonta inhon ja vihan tunnetta.
Minä en pyytänyt muuta kuin kiltin isoisän, samanlaisen kuin kaikilla kavereillani oli. Miksi minä sain hänet? Kuinka usein olenkaan kysynyt tuota itseltäni. Miksi juuri minä. En tiedä sitä, en osaa vastata kysymykseen, jonka itse esitin. Minulla oli vain hänet. Ja kuinka vihasinkaan häntä.
Toivon että kommentoittte ja kerrotte omia kokemuksia blogiini. Täällä on sana täysin vapaa ja vaikka uskonkin saavani kuulla, että kaikki on tarinaa ja fiktiota, oman mielikuvitukseni tuotetta, ei se silti estä ketään miettimästä ja tajuamasta, mitä todellisessa elämässä tapahtuu. Mitä minulle ja monille monille muille lapsille on tapahtunut. Mitä meille on tehty.
Blogi jakaa varmasti paljon mielipiteitä, mutta haluan painottaa, että kirjoitan kaiken ennen kaikkea siksi, että saan itse kertoa ajatukseni ilman kenenkään sääliviä katseita ja teennäisiä kertomuksia siitä "kuinka minä kyllä ymmärän". Kukaan ei voi ymmärtää ellei ole itse kokenut kaikkea sitä kauhua ja inhoa. Ei kukaan. Siksi toivonkin, että minua ei säälittäisi sen takia mitä minulle on tehty. Kertokaa omia mielipiteitä ja kokemuksia, jakakaa tunteitanne, iloa ja surua. Olkaa itse rohkeampia kuin minä aikoinani.
Tervetuloa lukemaan.
